Johanna ja rauniosetteri Wiki

Moni on varmasti nähnyt uutisissa kuvia maanjäristysalueilta ja siellä erittäin vaativissakin olosuhteissa työskentelevistä koirista eli rauniokoirista. Koirien tehtävä on käydä läpi onnettomuusalue huolellisesti ja paikantaa mahdolliset uhrit alueelta. Koira ilmaisee löytämänsä uhrin joko äänellä (paikannettuaan uhrin koira jää aloilleen ja ilmaiseen haukullaan uhrin löytymisen) tai rullalla (paikannettuaan uhrin koira ottaa kaulassaan roikkuvan rullan suuhunsa ja ilmaisee tällä löytönsä). Molemmissa tapauksissa ohjaaja menee paikalle ja merkitsee sen viirillä.

Luonteeltaan rauniokoiran tulisi olla erittäin ihmisystävällinen ja yhteistyökykyinen. Koiran tulisi liikkua rohkeasti hyvinkin vaikeakulkuisilla alustoilla ja sen tulisi kestää niin henkistä kuin fyysistäkin rasitusta. Onnettomuusalueilla on usein paljon pelastustyöntekijöitä sekä häiriötekijöitä (laukauksia, savua, tulta), joihin pelastuskoiran ei tulisi työnsä ohessa erikseen reagoida. Koiran turvallisuuden ja mahdollisimman tarkan etsinnän vuoksi koiran tulee olla myös erittäin hyvin ohjaajansa ohjattavissa.

Viralliseksi rauniokoiraksi voi Suomessa tulla suorittamalla rauniokokeen. Kokeeseen voi vat osallistua kaikki koirat, jotka ovat Suomen Kennelliiton määräysten mukaisesti tunnistusmerkittyjä sekä rokotettuja (kyllä, myös sekarotuiset). Kokeessa mitataan koiran kykyjä kolmella eri osa-alueella 1) tottelevaisuus 2) ketteryys 3) rauniotyöskentely. Koe on kokonaisuudessaan hyväksytty, kun kaikista osa-alueista on tullut vähintään arvosana ”tyydyttävä”. Ennen rauniokokeeseen osallistumista koiralla tulee olla suoritettuna käyttäytymiskoe (BH). Lisää tietoa virallisesta toiminnasta sekä kokeen sisällöstä: http://www.pelastuskoiraliitto.fi/

Miten tästä näinkin vakavahenkisestä ja pikkutarkasta työstä sitten tulee setteri-ihmisen unelmaharrastus? Yksinkertaisesti siten, että unohtaa ottaa asiat niin vakavasti ja nauttii täysillä koiransa innosta ja ilosta. Kokemukseni ovat vuosilta 1999―2006; ajalta, jolloin kehtasin vielä sanoa harrastavani ”raunioita”. Nyt oma aikani on ikävästi kortilla ja koirakin on jäänyt eläkkeelle kaikesta sydäntä rasittavasta toiminnasta, joten luvassa on ajan kultaamia muistoja muutaman vuoden takaa.

Aloitimme rauniot puolivahingossa keväällä 1999 Wikin (Luckyflame´s Whistle Bait) olleessa ”parhaassa iässä” eli 1,5 vuotias pojankoltiainen. Harrastusporukkamme oli epävirallinen, mutta sitäkin motivoituneempi ryhmä, joka koostui lukuisista noutajista ja yhdestä punaisesta irlanninsetteristä. Mukaan lähdimme tuttavamme kannustamana ja saatesanoilla ”kyllä siellä yksi setterikin menee muiden mukana”. Lähdimme epäileväisinä matkaan ja sille tielle sitä sitten jäätiin pitkäksi aikaa. Viimeinen kertamme oli kesällä 2006 virallisessa pelastuskoiraryhmässä. Siihen oli erinomaista päättää hyvin edennyt harrastusura.

Harjoituksemme koostuivat pääasiallisesti rauniotyöskentelystä eli maalimiesten etsinnästä. Raunioradalle oli piiloutunut 1―4 maalimiestä ja koiran tehtävänä oli paikantaa ”uhrit”. Palkaksi maalimiesten löytämisestä sai makkaraa, eikä mitään kevytnakkia vaan HK:n sinistä. Harjoitusten edetessä tehtävät vaikeutuivat ja näin harrastus pysyi jatkuvasti haastavana sekä mielenkiintoisena. Lisäksi treenasimme satunnaisesti raunioiden ketteryysesteitä sekä tottelevaisuutta. Tottelevaisuus taisi olla meidän kaksikon kompastuskivi, joten siksi emme sitä niin ahkerasti edes harjoitelleet. Ketteryysesteistä hauskimpia taisivat olla hypyt ja putki.

Raunioharrastuksessa minua viehättää eniten sen monipuolisuus, muunneltavuus ja sopivuus setterille. Lajia kun voi jokainen harjoitella itselleen sopivalla tasolla. Pedantimpi treenaaja löytää lajista ihan varmasti itselleen sopivan määrän työstettävää ja tällainen ”sunnuntaiharrastaja” voi nauttia tunnelmasta pienemmillä vaatimuksilla ja ottaa omakseen itselleen mieluisia kokonaisuuksia. Minulle harrastamisessa tärkeää on mielekkyys ja vapaaehtoisuus. Lajin kiinnostavuutta lisäsi Wikin oikeanlainen orientaatio hakutyöskentelyyn ja nenän käyttöön. Koira oli jo valmiiksi erittäin motivoitunut kaikenlaisista etsintäleikeistä, joten se sai nyt toteuttaa itseään ja hyvää ilmavainuaan uudenlaisessa ympäristössä. Ihmisystävällisenä, toimeliaana ja erittäin ahkerana koirana setterini oli mitä osuvin kumppani minulle raunioharrastukseen. Koskaan ei ollut syytä pelätä koiran aggressiivisuutta, eikä liioin ollut syytä huolestua koiran työmotivaation puolesta.

Hyvistä lähtökohdista huolimatta harrastaminen 1,5 vuotiaan uroksen kanssa narttuvaltaisessa porukassa ei ollut täysin mutkatonta. Setterin energia, toimintatarmo ja vainukyky kun ei aina ollut (ei ehkä koskaan ollut) minun ohjattavissani, vaan koira teki ratkaisunsa aina erittäin itsenäisesti. Joskus koira teki ensin metsälenkin tarkastaen puiden välit sekä kiven kolot ja palasi vasta sitten palkkatyöhönsä raunioilla. Tai päinvastoin. Kun työt oli tehty, lähti nuorimies lystinpitoon omia polkujaan. Siinä sitä sitten etsittiin ihmisten sijasta koiraa ja viivästytettiin muiden harjoituksia, kun herra setteri teki omia hakujaan. Kaikesta rilluttelusta huolimatta saatoin kuitenkin jokaisella kerralla luottaa, että raunio-osuudella koira teki työtä parhaansa mukaan. Ei niinkään huolella ja tunnollisesti kuin noutajakollegat, vaan vauhdilla ja tunteella, niin kuin nyt setteri tekee. Hyvin harvoin jäi yksikään maalimies pelastumatta.

Kuten olen jo edellä vakuutellut, setteri sopii ominaisuuksiltaan erinomaisesti raunioille. Setteri toimii tässä lajissa siinä missä muutkin koirat. Itse kuitenkin koin suurimpana erona noutajiin koiran ohjattavuuden sekä tottelevaisuuden. Raunioilla ajatuksena on, että koira tarkastaa alueen ohjaajansa merkkien mukaan, järjestelmällisesti kulmasta kulmaan. Lähetystilanteessa koira ohjataan aloittamaan määrätyltä alueelta. Jo lähtöalueelle saapuminen oli meiltä melkoista koheltamista, koira sinkoili siksakkia hihnassa ja haisteli kiihkeästi tuulia. Paikalle päästyämme annoin Wikin hetken haistella ilmaa ja ohjasin koiran käsimerkillä haluamaani suuntaan. Lähetyskäskynä Wikillä oli hyvinkin optimistinen ”löydä” ja sanan kuultuaan koira sinkosi matkaan. En usko koiran kertaakaan lähteneen osoittamalleni alueelle vaan joka kerta se teki ratkaisunsa itse. Siinä oli järjestelmällisyys kaukana. En koskaan saanut koiraa luopumaan omasta tahdostaan, vaan aina edettiin koiran ehdoilla. Joskus myös vauhti oli niin kovaa, että yhden maalimiehen ohi suhahdettiin kohti seuraavaa.

Into ja itsenäisyys olivat raunioilla kuitenkin myös positiivinen asia. Koira ei etsinnässään (todellakaan) ollut riippuvainen ohjaajasta vaan se irtosi vaikeakulkuiseen paikkaan etsintöihin täysin itsenäisesti. Toinen selvä valttikorttimme oli ilmavainuisuus, joka on ehdoton vaatimus rauniotyöskentelyyn. Moni muu koirakko oli ennen raunioille tuloa tai sen ohessa harrastanut jäljestystä, joka sitten luonnollisesti ”jäi päälle” myös rauniohaussa. Jälkien määrä on kuitenkin alueella niin suuri, että niitä seuraamalla harvemmin tuli tulosta. Ilmavainuisena koirana setterini ei jälkiä sen kummemmin ihmetellyt vaan toimi kuten rauniokoiran tulee toimia, nenä tuleen ja menoksi. Haitaksi ei myöskään ollut komea ja kumiseva ääni sekä sympaattinen luonne. Äänen merkitys todella korostui tunneleissa ja muissa kaikuvissa paikoissa, jossa korkeat ja kimeät äänet todella kuormittivat maalimiehien kuulohermoja.

Mitä tästä kaikesta jäi sitten takataskuun? Paljon hyviä muistoja, onnistumisen tunteita ja rutkasti uusia ystäviä! Raunioilla käynti oli minun ja Wikin yhteistyölle äärettömän tärkeä harrastus. Hiouduimme yhteen yhdessä tekemällä ja vielä tänäkin päivänä meillä on aivan erityinen, luottamuksellinen suhde. Uskon, että hieman ujo setteriuros sai raunioilla kasvatettua luottamusta itseensä ja omaan tekemiseensä. Harjoitukset pidettiin aina koiran tasolle sopivana, kuitenkin niin että joka treenissä kohdattiin uusia haasteita.

Kannustan kaikkia vähänkään asiasta kiinnostuneita olemaan yhteydessä oman alueensa pelastuskoiraharrastajiin. Laji on tarkoitettu virallisestikin aivan kaiken rotuisille koirille, joten mukaan sopii aivan varmasti myös tulenpunaisia settereitä. Toivon jokaiselle ohjaajalle pitkää pinnaa ja rutkasti ymmärrystä lintukoiran oikkujen tulkintaan, eivät ne koskaan oikeasti pahaa tarkoita. Ne vain usein haluavat osoittaa ”sen paremman ratkaisun” ohjaajalleen. Setteri poikkeaa monella tavoin noutajista sekä palveluskoirista, mutta erilaisuus ei aina ole huono asia.

Iloa harrastamiseen toivovat

- Johanna ja Wiki